Sinne lähtivät Paalasmaalle Pielisen saareen Sipilä, Fru Andersson, Ropponen ja Nimetön Pikku Piika. Uusi emäntä tuli tänään kahden pahvilaatikon kanssa. Sulat pöllysivät kun kanaseni kaakattivat ja lehahtelivat parhaansa mukaan karkuun. 

 

.

Myönnettäköön, että jos kiinniottaminen olisi jäänyt minun vastuulleni, siellä varmaan pyörisimme vieläkin. (Säikähdin joka kerran, kun kiikkiin jäädessään kaakattivat ja lehahtivat lentoon. Ei olisi minusta näillä taidoilla oikeaksi kanan kasvattajaksi saati kaulan katkaisijaksi.)

Poimin viimeiset munaset pesästä.

 

Ja nyt me Tuikun ja lampaiden kanssa ihmetelemme hiljentynyttä pihapiiriä. (Sannikaan ei ole kotona.) Kummallisen tyhjältä tuntuu.

 

Silti mukava tietää, että kanat jatkavat munimistaan uudessa kanalassa. Kukon kohtalo saattaa olla kovempi.

Olisikohan tämä nyt tyhjän pesän syndrooma...Ja sanoisinko, että tähän katkesi minun kanalanpitoni kuin kanan lento. Kesän kokemusten perusteella tuumaan, että kanat ovat veikeitä, uteliaita ja sosiaalisia otuksia, aivan viehättäviä. Niiden hoito vaatii kuitenkin paikallaan pysymistä ja sellaista sitoutumista, johon minusta ei ainakaan tällä hetkellä ole. Olen tänä kesänä tarvinnut viisi kanapiikaa huolehtimaan kanoista poissaollessani. Lampaat pärjäävät keskenään paremmin ja pitempään kunhan vettä ja ruohoa riittää.

Kanapiioille ja -rengeille iso kiitos! Mukava kokemus.