Marraskuun ensimmäinen päivä. Ryhdyin kääntämään maata elämäni ensimmäisen kerran. Pää on täynnä suunnitelmia tulevalle vuodelle samanaikaisesti, kun mökki on myynnissä. Jospa sittenkin uskaltaisi...

Tätä somaa nuorta itäsuomen kyyttöä eivät taitaisi antaakaan - ainokaistaan.

Kesää odotellessa.

Tässä viimeinen kuva Veerasta - meidän farmillamme. Pieni kiharaplivi edessä on Ansan tai Reginan selkä.

Veeran turkkikin kertoo, että syksy on tullut: Laitumella syömäpuuhissa heinikossa turkki kostuu ja kuihtuneet lehdet tarttuvat turkkiin.

Tässä Ansa vielä katselee uteliaana pihamaalle.

Pian tämän jälkeen alkoi totinen meininki. Noutaja peruutti pakunsa aitauksen viereen. Sitten alkoi lampaiden jahtaaminen. Jahtaamista se on: pitäisi saada ote niskavilloista ja nostaa päätä vähän taaksepäin. Sitten kuljettaa pakolla autoon.

Lammas on saaliseläin ja panikoituu, kun se yritetään ottaa kiinni (vaikka on melko kesykin - kuten Ansa ja Regina). Ansahan se ensimmäisenä sieltä pyydystettiin. Mutta mitä teki Regina? Hyppäsi yli lauta-aidasta laitumelle. Veera yritti samaa temppua hieman korkeammasta kohdasta. Tipalla oli, ettei sekin onnistunut. Uskomattoman korkealle hyppäävät hädissään!

Ihminen vei kuitenkin voiton ja niin lähti Veera - ja lopulta Rekkukin. Ilokseni voin kertoa, että noutaja nouti  tytöt omaan pieneen suomenlampaita kasvattavaan lampolaansa Joensuun laidalle. Eli elolle muuttivat - eivät ruuaksi - vielä. (Sekin vaihtoehto oli mietinnässä. Eräs kaverini suunnitteli jo kuljetuksen, epävirallisen teurastajan ja ruokaringin. Hyvä, ettei jo tyhjää pakastintaan laittanut seinään.)

Täytyy myöntää, että tämä toteutunut vaihtoehto oli minulle helpotus. Ei vielä oikein luonnistu tuo tuotantoeläimen kasvattajan ajatus, vaikka mielelläni lampaanlihaa syönkin. Tällä alakuvan pelillä alkoi matka uuteen kotiin. (Uusi emäntä sattui muuten olemaan vanha tuttu.)

Sanoin, että jos muistat ja jos mahdollista niin aikanaan, kun Kaunis Veera tulee tiensä päähän -- ostaisin mielelläni sen taljan. Muistoksi ensimmäisistä lampaistani.

Tähän kesään on mahtunut paljon uutta ja upeaa. Kenties suurin tiedohalu ja uteliaisuus on herännyt lampaiden suhteen. Ei tämä tähän lopu. (Vaikka farmi on myynnissä, suunnittelen jo ensi vuoden "lammaskesää".)

JOtakin olen oppinut, mutta kovasti vähän. En osaa hoitaa sorkkia, en keritä, enkä edes huolehtia talven yli. (Suomenlammas pärjää kuulemma ulkopihatossakin kunhan kuivaa, suojaa ja ruokaa riittää.) Käyttäytymisestäkin olen nähnyt vain pintaraapaisun. En osaa edes siirtää laitumelta toiselle. (Ja taas täytyy myöntää, että siellä varmaan farmilla vieläkin ruohoa nyhtäisivät, jos minun olisi pitänyt yksin huolehtia lampaat matkaan.)

Eikä ollut suuresta lammaspaimenestakaan apua. Ajattelin, että olisi pitänyt vähän vahtia taka-aidalla etteivät enää hypi yli. Mutta mitä teki Tuikku? Keskittyi papanoiden syöntiin. 

Mitenhän tämä pitäisi tulkita. Nimittäin tähän asti Tuikku on kyllä vierailla (isoilla) laumoilla hoitanut homman esimerkillisesti. Olinkohan liikaa sosiaalistanut Tuikkua kurkkimaan vain ystävällisesti lampaita aidan raosta. Mene tiedä.

Huopaaja toivottaa hyvää syksyä. Lampaat menivät, mutta kiinnostus jäi.

.

Myönnettäköön, että jos kiinniottaminen olisi jäänyt minun vastuulleni, siellä varmaan pyörisimme vieläkin. (Säikähdin joka kerran, kun kiikkiin jäädessään kaakattivat ja lehahtivat lentoon. Ei olisi minusta näillä taidoilla oikeaksi kanan kasvattajaksi saati kaulan katkaisijaksi.)

Poimin viimeiset munaset pesästä.

Ja nyt me Tuikun ja lampaiden kanssa ihmetelemme hiljentynyttä pihapiiriä. (Sannikaan ei ole kotona.) Kummallisen tyhjältä tuntuu.

Silti mukava tietää, että kanat jatkavat munimistaan uudessa kanalassa. Kukon kohtalo saattaa olla kovempi.

Olisikohan tämä nyt tyhjän pesän syndrooma...Ja sanoisinko, että tähän katkesi minun kanalanpitoni kuin kanan lento. Kesän kokemusten perusteella tuumaan, että kanat ovat veikeitä, uteliaita ja sosiaalisia otuksia, aivan viehättäviä. Niiden hoito vaatii kuitenkin paikallaan pysymistä ja sellaista sitoutumista, johon minusta ei ainakaan tällä hetkellä ole. Olen tänä kesänä tarvinnut viisi kanapiikaa huolehtimaan kanoista poissaollessani. Lampaat pärjäävät keskenään paremmin ja pitempään kunhan vettä ja ruohoa riittää.

Kanapiioille ja -rengeille iso kiitos! Mukava kokemus. 

Kukkokin alkaa olla liian itsetietoinen, oikea kukkoilija.

Siis se todellakin luulee olevansa joku pääministeri - katsokaa vaikka. Tässä se varmaan suunnittelee talouden kestävyysloikkaa:

Sillä on edelleen selkäänpuukottajan elkeitä. Tänäänkin hyökkäsi siivet löyhyten jaloilleni takaapäin. (Olisi nyt vaan pysynyt  lestissään. Oli saamaisillaan talvikodin, mutta kuka nyt vihaista kukkoa huolisi. Myös kanoille on ainakin alustavasti luvassa uusi asunto, kun syksy koittaa. Ne osaavat käyttäytyä.)

Lampaat ovat "lauhkeita kuin lampaat". Veera on niistä aroin ja eniten varuillaan. Se on myös valppain. Jos sattuvat olemaan etäämpänä laitumella ja tulen sisältä pihalle, on Veera siellä pää pystyssä ja sanoo "Mää". Minä tietysti vastaan. Siitä se juttu sitten alkaa. Tässä ovat iltapalalla leikkikivensä luona. Tuosta on kiva hyppiä ja loikkia alas.

Etenkin Ansaa vielä lapsettaa, vaikka aikamoista vauhtia ovat kyllä aikuistumassa (ainakin painonsa puolesta). 

Tässä on kolme lammasta. Laskekaa vaikka.  Ihanat:

"Tukutuku" - huutoni kun kuulevat, tulevat juosten paikalle. Tietävät, että on kauraa luvassa.

Kasvimaa kukoistaa. Tomaatit (kaksi kappaletta) ovat pikkusormen kynnen kokoiset.

Ja ruusutarhakin minulla on - vaikken edes pyytänyt - eikä kukaan luvannut.

Hyvää heinäkuun loppua kaikille!

...pitäisi alkaa funtsia, mitä...

...mitä tehdä ensi kuussa kolmelle kiuruvetiselle kanalle ja kukolle...

...jotka rakastavat vapautta.

Minulle selvisi jokin aika sitten, että yhdellä tutulla kollegalla on kiuruvetisiä Joensuussa (ja minä kun kävin hakemassa omani Mäntyharjulta). Hän tarjoutui vaihtamaan kukkoa kanssani. (Jos tipuja kasvatetaan, täytyy kukko vaihtaa aika ajoin, että ei polje omia poikasiaan ja näin vältetään sukusiitosta.) Voisin toki kukon vaihtaakin, mutta itse asiaa se ei paljon auta. Täytyy ryhtyä kyselemään talvikanalaa. Jos ei löydy niin jäljelle taitaa jäädä kaulan katkaisu.

Tilan vuorokausirytmissä saattaisi silti olla korjaamisen varaa. Kukko aloitta kiekumisen kello kolmelta. Kanat säestävät tuota pikaa. Lampaat seisovat laitumella syömässä ja huutelevat kanalaan. Siis yötöissä koko lössi ilman yötyölisää.

Kaura  on kuitenkin suurinta herkkua.

Maatilan arki on uomissaan. Aamulla lasken lampaat ja kanat, vaihdan vesiä, vien ruokaa, siivoan kanankakkoja (, joita tulee sivumennen sanoen aika paljon), kerään munat, vapautan kanat  - ja rupattelen. "Tukutukutuku" ja "kootkotkot".  Koirat suukottelevat lampaita aidan raoista. Tuikku juoksee ensi töikseen ulos tultuaan varmistamaan, että lampaat ovat tallessa.

Munareseptit minulta ovat jo aikoja sitten huvenneet. Paistettua, keitettyä, kokkelia, munakasta, lettuja. Keksikää lisää!

Meillä on nyt ruvennut nurkissa pyörimään outoja kulkijoita. Pinkki lintu pudottelee sulkiaan. (Käyköhän kanoja riiaamassa?)

Yhtenä yönä nurkat paukkuivat ja koirat haukkuivat. Minä en uskaltanut edes verhonraosta kurkistaa, millainen rosvolauma pihaan oli pölähtänyt. Jälkeenpäin etsivätoimistoni tallensi kulkijoiden jälkiä ja jätöksiä.

Hirvi vai ei? Hirvi vai ei? Ihan lehmänpaskalta näyttää, mutta kulkija tuli metsän suunnasta, kiersi talon, pyöriskeli pihamaalla - ja poistui pihatietä pitkin.